Uusi testamentti.html
 
| ca | de | en | es | fr | it | nl | no | pl | pt | ru | ro | fi | sv | tr | vo |


 

Osa artikkelisarjasta
Kristinusko

Historia
Jeesus Nasaretilainen
Apostolit
Apostoliset isät
Kirkkoisät
Ekumeeniset kirkolliskokoukset
Suuri skisma
Ristiretket
Reformaatio
Pietismi
Evankelikaalisuus
Karismaattisuus

Pyhä Kolminaisuus
Isä Jumala
Poika Kristus
Pyhä Henki

Kristillinen teologia
Kirkko
Pelastus
Armo
Sakramentti
Jumalanpalvelus
Armolahja
Kymmenen käskyä
Dogmi

Raamattu
Vanha testamentti
Uusi testamentti
Apokryfiset kirjat

Kristillisiä suuntauksia
Katolinen kirkko
Ortodoksinen kirkko
Protestantismi

 n • k • m 
Osa Eusebiuksen latinankielistä Codex Vercellensistä vuodelta 370 (Joh. 16:23–30)

Uusi testamentti (UT) on toinen Raamatun testamenteista. Se on kristittyjen Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen kirjoittama jatko Vanhalle testamentille, ja käsittelee Vanhassa testamentissa luvatun Messiaan, joka on tulkittu Jeesukseksi, ja hänen lähimpien seuraajiensa elämää ja tekoja.

Kokonaisuudessaan Uusi testamentti sisältää 27 kirjaa. Uuden testamentin evankeliumeissa (Matteus, Markus, Luukas, Johannes) keskitytään Jeesuksen opetuksiin, elämään, kuolemaan ja ylösnousemukseen. Evankeliumien lisäksi Uusi testamentti sisältää ensimmäisen kristillisen historiateoksen (Apostolien teot), kolmetoista apostoli Paavalin kirjoittamaa kirjettä, kahdeksan ns. yleistä kirjettä sekä yhden apokalyptisen profetian (Johanneksen ilmestys).

Uuden testamentin kirjat kirjoitettiin noin vuosina 50–125 kreikaksi. Kirjojen kirjoittajat olivat apostoleja, joiden väitettiin joko tunteneen Jeesuksen henkilökohtaisesti hänen elinaikanaan eli olleen Jeesuksen opetuslapsia, tai olleen opetuslasten seuraajia ja työtovereita. Lopullisesti Uuteen testamenttiin kuuluvien kirjojen kokoelma kanonisoitiin eli virallistettiin Karthagon kirkolliskokouksessa vuonna 397 Aleksandrian piispa Athanasioksen vuonna 367 esittämän kokoelman mukaiseksi. Sen osat olivat toki olleet kristittyjen yleisessä käytössä koko ajan ennen kanonisointia.

Uuden testamentin virallisen sisällön osalta lähes kaikki kristilliset kirkot ovat periaatteessa yksimielisiä, joskin käännökset ovat aiheuttaneet erimielisyyksiä Suomenkin luterilaisen kirkon piirissä. Uuteen testamenttiin kuulumattomia ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina liikkuneita Jeesusta ja apostoleja käsitelleitä kristillisiä kirjoituksia nimitetään apokryfisiksi tai pseudoepigrafisiksi.

Sisällysluettelo

muokkaa Uusi liitto

Uuden testamentin yhteydessä puhutaan usein "uudesta liitosta", viitaten Jumalan ihmiskunnan kanssa tekemään uuteen liittoon, joka määrittää ihmiskunnan ja Jumalan suhteen. Uusi liitto esiintyy Uudessa testamentissa muun muassa seuraavissa kohdissa:

  • Luuk. 22:20 [1]: "Tämä malja on uusi liitto minun veressäni, joka teidän edestänne vuodatetaan."
  • 2 Kor. 3:6 [2]: "[..] hän on myös tehnyt meidät kykeneviksi palvelemaan uutta liittoa, jota ei hallitse kirjain vaan Henki."
  • Hepr. 8:13 [3]: "Puhuessaan uudesta liitosta Jumala osoittaa, että ensimmäinen liitto on vanhentunut. Ja se, mikä on vanhentunut ja aikansa elänyt, häviää pian."
  • Hepr. 9:15–20 [4]: "Sitä varten Kristus on tullut uuden liiton välittäjäksi, että hänen kuolemansa vapauttaisi kaikki ensimmäisen liiton aikana tapahtuneista rikkomuksista ja että kutsutut niin saisivat heille luvatun iankaikkisen perinnön."

Monissa Raamatuissa, kuten suomenkielisessä, näissä kohdissa termi "uusi testamentti" on korvattu sanoilla "uusi liitto". Kohdat viittaavat Jeremian kirjaan (Jer. 31:31–33 [5]), jossa Jumala lupaa Jeremialle tekevänsä uuden liiton juutalaisten kanssa. Profeetta Jeremia oli ensimmäinen, joka puhui uudesta liitosta (ברית חדשה, brit chadashah). Hän kutsui sitä uudeksi liitoksi erotukseksi vanhalle liitolle, jonka Jumala teki Israelin kansan kanssa heidän paettuaan Egyptistä (2 Moos. 20:1–21; 24:1–12).

Heprealaiskirjeen jae 8:13 osoittaa selvästi, että vanha liitto katsotaan rauenneeksi uuden alkaessa. Jälkimmäinen Heprealaiskirjeen kohta selittää myös, millä tavalla "liiton" ja "testamentin" ajatukset liittyvät yhteen. Se sanoo liiton olevan samalla myös testamentti, ja että testamentin tekijän kuolema on aina voitava näyttää toteen — testamenttihan astuu voimaan vasta sen tekijän kuoltua. Tämän vuoksi sekä vanha että uusi liitto oli vahvistettu veren vuodatuksella eli jonkun kuolemalla. Vanha liitto vahvistettiin, kun Mooses vihmoi kansan päälle sonnien ja pukkien verta. Uuden liiton vahvisti Jeesuksen kuolema.

muokkaa Kirjat

Evankeliumi Luukkaan mukaan 23:47–24:1, Codex Bezae, 500-luku, kreikaksi

Uuden testamentin 27 kirjaa kirjoitettiin hieman eri aikoina ja paikoissa eri kirjoittajien toimesta. Päinvastoin kuin Vanha testamentti, Uusi testamentti kirjoitettiin kuitenkin suhteellisen lyhyen ajan sisällä, todennäköisesti alle sadan vuoden aikana noin vuosien 50 ja 125 välillä.

muokkaa Evankeliumit

Pääartikkeli: Evankeliumit

Uuden testamentin evankeliumeissa kerrotaan, miten Jeesus eli ja opetti ja miten hänet lopulta tuomittiin, koska hän ilmoitti olevansa Jumalan poika. Evankeliumien lopussa kerrotaan hänen vihamiestensä saattaneen hänet tuomiolle ja ristinkuolemaan ja siitä, miten hänet herätettiin eloon kolme päivää kuolemansa jälkeen jotta hän voisi ilmestyä uudestaan opetuslapsilleen ennustusten mukaan. Evankeliumeissa kerrotaan myös, miten Jeesus lähetti opetuslapsensa viemään hyvää sanomaa hänestä kaikkialle maailmaan.

Uuteen testamenttiin kuuluvat evankeliumit ovat:

muokkaa Kirkkohistoria

Apostolien teot 15:22–24, Codex laudianus latinaksi ja kreikaksi

Evankeliumien jälkeen Uusi testamentti sisältää ensimmäisen kristillisen historiateoksen eli kirkkohistorian, joka kertoo tapahtumista Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemisen jälkeen. Näihin tapahtumiin sisältyvät muun muassa seurakunnan perustaminen ja täyttyminen Pyhällä Hengellä ensimmäisenä helluntaina, sekä apostolien suorittaman lähetystyön alkuvaiheet Rooman valtakunnan alueella.

Uudessa testamentissa on yksi kirkkohistoriaa käsittelevä kirja:

muokkaa Kirjeet

Uuden testamentin kirjeisiin kuuluu kaksikymmentäyksi apostolien kirjettä, jotka on osoitettu joissain tapauksissa yksityisille henkilöille, mutta yleensä jollekin varhaiskristilliselle seurakunnalle. Kirjeissä käsitellään merkittäviä teologisia opinkohtia, ja ne antavat kuvat kristillisen kirkon kehittymisestä muun muassa virkatehtävien osalta. Kirjeet ovat laadultaan eritasoisia, eikä voida olla täysin varmoja, että kaikki kirjeet olisivat sen henkilön kirjoittamia, jonka nimiin ne on laitettu. Nykyään monet tutkijat esittävät, että useat kirjeistä ovat pseudepigrafisia.

muokkaa Paavalin kirjeet

Paavalin kirjeisiin luetaan ne kolmetoista kirjettä, jotka on perinteisesti laitettu apostoli Paavalin nimiin. Niiden nimet tulevat niistä seurakunnista tai henkilöistä, joille ne on osoitettu. Suurimman osan katsotaan olevan aitoja Paavalin kirjeitä, mutta monet tutkijat epäilevät erityisesti sitä, että kolme ns. pastoraalikirjettä olisivat Paavalin kirjoittamia.

Paavalin kirjeet ovat:

muokkaa Yleiset kirjeet

Yleiset kirjeet, joita on kahdeksan kappaletta, on nimensä mukaisesti osoitettu kirkolle kokonaisuudessaan, sen sijaan että ne olisi osoitettu vain jollekin yksittäiselle seurakunnalle tai henkilölle, kuten Paavalin kirjeet. Toinen Johanneksen kirje on kuitenkin osoitettu "valitulle äidille", jonka on arvioitu tarkoittavan kirkkoa itseään, ja Kolmas Johanneksen kirje "Gaiukselle", jonka henkilöllisyydestä ei ole mitään tietoa.

Kirjeet on nimetty sen henkilön mukaan, jota on perinteisesti pidetty kirjeen kirjoittajana, mutta monet nykyiset tutkijat uskovat, että yleisistä kirjeistä kaikki olisivat pseudepigrafisia. Joidenkin kirjeiden kirjoittajasta on käyty laajaa spekulointia. Historiallisesti Heprealaiskirjeen kirjoittajana on pidetty Paavalia, mutta nykyisin tutkijat kiistävät tämän perustuen kirjeen tyylin analyysiin. Lähes kaikki paitsi kaikkein konservatiivisimmat tutkijat katsovat, että Toinen Pietarin kirje olisi epäaito. Protestanttiset tutkijat laittavat Jaakobin ja Juudaksen kirjeet Jeesuksen nuorempien veljien nimiin, mutta katoliset ja ortodoksiset, jotka uskovat Marian ikuiseen neitsyyteen, katsovat tämän olevan harhaoppista.

Keskiajalla yleiset kirjeet luettiin usein yhteen Apostolien tekojen kanssa, muodostamaan laajemman apostolien teoista kertovan kirjan (Praksapostolos), sen sijaan että ne olisi luettu yhteen Paavalin kirjeiden kanssa.

Yleiset kirjeet ovat:

muokkaa Profetiat

Uudessa testamentissa on yksi profeetallinen kirja:

  • Johanneksen ilmestys – apostoli, evankelista Johannes (tutkijat ovat kuitenkin väitelleet, ovatko apostoli ja profeetta Johannes sama henkilö)

muokkaa Uuden testamentin apokryfit

Pääartikkeli: Apokryfikirjat

Varhaiskristillisinä aikoina jotkut ryhmät lukivat Uuteen testamenttiin kuuluviksi, tai pitivät muuten suuressa arvossa, myös joitakin muita kirjoja. Näitä ei kuitenkaan ole koskaan luettu virallisesti Uuden testamentin osiksi. Tunnetuimmat Uuden testamentin apokryfisistä kirjoista ovat Tuomaan, Jaakobin, Nikodeemuksen, Pietarin evankeliumit, Paavalin ja Johanneksen teot, Hermaan paimen sekä pienet kertomukset Jeesuksen lapsuudesta (mm. Tuomaan lapsuusevankeliumi) ja monet apokalyptisista kirjoista (mm. Pietarin ilmestys).

muokkaa Kieli

Jeesuksen aikana Palestiinassa yleisesti puhuttu kieli oli aramea. Uuden testamentin alkuteksti oli kuitenkin mitä todennäköisemmin kirjoitettu koinee-kreikaksi, joka oli ensimmäisen vuosisadan roomalaisissa provinsseissa puhuttua kreikkaa. Tämän jälkeen Uusi testamentti käännettiin muille kielille, merkittävimpinä latinaksi, syyriaksi ja koptin kielelle. Jotkut kirkkoisät antavat kuitenkin ymmärtää, että Matteuksen evankeliumi olisi kirjoitettu alun perin hepreaksi tai mitä todennäköisemmin arameaksi. Muista viitteistä on päätelty, että Kirje heprealaisille olisi myös kirjoitettu hepreaksi, ja että sen käänsi kreikaksi evankelista Luukas. Kumpikaan ei kuitenkaan saa tukea tutkijoilta nykyään. Sen sijaan tutkijat katsovat, että tekstien tyyli osoittaa, että ne on kirjoitettu suoraan kreikaksi, eivätkä ole käännöksiä.

Voidaan helposti havaita, että monet Uuden testamentin kirjat, erityisesti Markuksen evankeliumi ja Johanneksen ilmestys, on kirjoitettu suhteellisen huonolla kreikalla. Ne ovat kaukana attikalaisesta tai klassisesta kreikasta, joita tuon ajan ylemmät luokat, hallitseva eliitti ja koulutetut filosofit käyttivät. Päinvastaisena poikkeuksena ovat Luukkaan ja Johanneksen evankeliumit sekä Apostolien teot, joista viimeksi mainitun todennäköisesti kirjoitti sama henkilö, joka kirjoitti tai toimitti Luukkaan evankeliumin.

Hyvin pieni osa tutkijoista katsoo, että Uusi testamentti olisi kirjoitettu alun perin arameaksi, ja että kreikankielinen versio olisi käännös.

muokkaa Kirjoittajat

Uuden testamentin kirjat syntyivät monen kirjoittajan työn tuloksena. Perinteisen näkemyksen mukaan kaikkien kirjojen kirjoittajat olivat joko apostoleja tai heidän välittömiä seuraajiaan, kuten evankelistat Markus ja Luukas. Muun muassa Papias kirjoitti Eusebiuksen mukaan noin vuonna 140, että Markus toimi Pietarin apulaisena, ja kirjoitti ylös tarkasti, vaikkakaan ei järjestyksessä, kaiken mitä Pietari muisti Jeesuksen sanoneen tai tehneen. Markus ei siis tavannut Jeesusta henkilökohtaisesti eikä ollut hänen oppilaansa. Papias korostaa Markuksen olleen työssään huolellinen sekä siinä, ettei mitään kerrottua jäänyt pois, ja siinä, että ylös kirjoitetut asiat olivat oikein (Kirkkohistoria 3.39.21ff). Kirjojen kirjoittajina perinteisesti pidetyt henkilöt on annettu yllä olevissa luetteloissa suluissa kirjojen nimen perässä.

Nykyään suurin osa tutkijoista on kyseenalaistanut apostolisen alkuperän suurimmalta osalta Uuden testamentin kirjoista, lukuun ottamatta seitsemää Paavalin kirjettä. Heprealaiskirjettä lukuun ottamatta kyseenalaistamista ei tapahtunut merkittävässä määrin ennen 1700-lukua, jolloin Uuden testamentin kriittinen tutkimus alkoi. Monet merkittävät tutkijat, kuten A. N. Sherwin-White, F.F. Bruce, John Wenham, Gary Habermas ja John A.T. Robinson, pitävät Uuden testamentin kirjoja ja sen kuvaamia tapahtumia suuressa määrin luotettavina, ja laittavat suuren osan kirjoista perinteisesti kirjoittajina pidettyjen henkilöiden nimiin.

Paavalin kirjeistä seitsemän on yleisesti hyväksyttyjä aidoiksi. Nämä ovat: Roomalaiskirje, Ensimmäinen ja Toinen korinttolaiskirje, Galatalaiskirje, Filippiläiskirje, Ensimmäinen tessalonikalaiskirje ja Kirje Filemonille. Tutkijat ovat eri mieltä Toisen tessalonikalaiskirjeen, Kolossalaiskirjeen ja Efesolaiskirjeen aitoudesta. Ainoastaan konservatiivisimmat tutkijat katsovat pastoraalikirjeiden olevan aitoja. Lähes kukaan tutkijoista ei nykyään katso, että Paavali olisi kirjoittanut Heprealaiskirjeen. Heprealaiskirjeen, ainoan anonyymin kirjeen, kirjoittajasta alkoi väittely jo 200-luvulla. Eusebiuksen mukaan Caius-niminen varhaiskristillinen kirjoittaja laittoi ainoastaan kolmetoista kirjettä Paavalin nimiin (Kirkkohistoria 6.20.3ff].

Muiden Uuden testamentin kirjojen kirjoittajista tutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen. Evankeliumit ja muut kuin edellä käsitellyt kirjeet on perinteessä liitetty kirjoittajiensa nimiin, mutta kaikki tutkijat eivät pidä tätä perinnettä täysin luotettavana. Monet tutkijat laittavat erityisesti Johanneksen evankeliumin apostoli Johanneksen lähipiirin nimiin. Keskustelua on käyty lähinnä siitä, onko apostoli ja evankelista Johannes sama henkilö joka kirjoitti myös Johanneksen ilmestyksen. Ensimmäistä Pietarin kirjettä pidetään yleisesti aitona, Toista Pietarin kirjettä puolestaan epäaitona.

Erityisesti evankeliumeiden kohdalla ongelma liittyy osittain niiden käyttämiin lähteisiin. Ongelmalla voidaan havainnollistaa niitä vaikeuksia, jotka liittyvät muinaisten tekstien liittämiseen kirjoittajiinsa. Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan evankeliumeja kutsutaan niiden suuren yhdenmukaisuuden johdosta synoptisiksi evankeliumeiksi. Johanneksen evankeliumin kuvaus on puolestaan itsenäisempi. Evankeliumien katsotaan käyttäneen toisiaan lähdemateriaalina, mutta tutkijat ovat eri mieltä siitä, millä tavalla. Kirjoittiko kunkin evankeliumin eri henkilö, joka tukeutui vain omiin tietoihinsa, joko silminnäkijänä tai keräämiensä tietojen kautta? Oliko kirjoittajia alun perin vain yksi, jonka pohjalle muut evankeliumit muodostuivat? Kirjoitettiinko evankeliumit suhteellisen lyhyen vai pitkän ajan sisällä? Kirjoittiko kunkin evankeliumin vain yksi henkilö, vai onko niillä ollut ajan mittaan useita muokkaajia?

muokkaa Ajoitus

Perinteisesti on tulkittu, että varhaisimmat Uuden testamentin kirjat ovat Paavalin kirjeet, ja nuorimpia ne kirjat, jotka on laitettu apostoli Johanneksen nimiin. Perimätiedon mukaan Johannes eli hyvin vanhaksi ja kuoli mahdollisesti niinkin myöhään kuin vuonna 100. Tätä tietoa tukemaan ei kuitenkaan ole kovin paljon todisteita. Kirkkoisä Ireneus kirjoitti noin vuonna 185, että Matteuksen ja Markuksen evankeliumit kirjoitettiin siihen aikaan, kun Pietari ja Paavali saarnasivat Roomassa, eli 60-luvulla. Luukkaan evankeliumi kirjoitettiin hieman myöhemmin. Konservatiiviset tutkijat jakavat edelleen tämän näkemyksen.

Jotkut kriittiset tutkijat ovat haastaneet suurimman osan Uuden testamentin kirjojen ajoituksista, lukuun ottamatta kirjeitä ja pseudepigrafisia kirjoja, eli niitä, joiden kirjoittajana pidetään jotain muuta kuin sitä henkilöä, jota on perinteisesti pidetty kirjoittajana. Evankeliumeista he ajoittavat Markuksen vuoteen 65 tai myöhemmäksi, ja Matteuksen vuosien 70 ja 85 välille. Luukkaan evankeliumin he ajoittavat vuosiin 80–95. Varhaisin Uuden testamentin kirjoista oli Paavalin kirjoittama Ensimmäinen kirje tessalonikalaisille, joka kirjoitettiin todennäköisesti vuonna 51, tai mahdollisesti Kirje galatalaisille, joka kirjoitettiin erään teorian mukaan vuonna 49. Pseudepigrafiset kirjoitukset sijoitetaan vuosien 70 ja 150 välille. Niistä Toista Pietarin kirjettä pidetään nuorimpana.

Muun muassa John A. T. Robinson on kuitenkin esittänyt teoksessaan Redating the New Testament (1976), että koko Uusi testamentti olisi ollut valmiina jo vuonna 70, eli samana vuonna, jona Jerusalemin toinen temppeli tuhottiin. Robinson katsoo, että koska Jeesus ennusti temppelin tuhon Matteuksen evankeliumissa (Matt. 24:15–21) ja Luukkaan evankeliumissa (23:28–31), näiden kirjojen kirjoittajat olisivat mitä todennäköisimmin viitanneet ennustuksen toteutumiseen. Robinsonin näkemys on suosittu joidenkin konservatiivisten tutkijoiden joukossa.

1830-luvulla saksalaiset Tübingenin koulun tutkijat ajoittivat Uuden testamentin kirjat niinkin myöhään kuin 200-luvulle, mutta tämä teoria on enimmäkseen hylätty, sillä myöhemmin on tehty merkittäviä tekstilöytöjä (merkittävimpänä Papyrus 52), jotka on ajoitettu niinkin varhaiseen aikaan kuin vuoteen 125. Sen lisäksi Klemens I:n nimiin laitettu Korintin seurakunnalle osoitettu kirje (Ensimmäinen Klemensin kirje) on kirjoitettu vuonna 95, ja se lainaa kymmentä Uuden testamentin 27 kirjasta, ja Polykarpoksen kirje Filippiläisille vuodelta 120 lainaa kuuttatoista kirjaa. Näin ollen suurin osa Uuden testamentin kirjoista oli valmiina tai ainakin luonnosteltuina ensimmäisen ja toisen vuosisadan vaihteessa. Lainausten ja nykyisin tunnettujen versioiden välillä on pieniä eroja, mutta ne ovat enimmäkseen tekstien kopiointiin ja kielioppiin liittyviä, eivät sisällöllisiä.

muokkaa Uuden testamentin kaanonin muodostuminen

Uuden testamentin kirjojen kokoelman eli kaanonin muodostuminen oli pitkä ja monimutkainen prosessi. Se tapahtui niin, että eri tahot kokosivat yhteen kirjoja, joita varhaiset kristityt pitivät uskon ja opin lähteinä, jotka olivat merkittäviä siinä historiallisessa tilanteessa, jossa he elivät, ja jotka sopivat yhteen Vanhan testamentin opetusten kanssa — suurin osa ensimmäisistä kristityistähän oli juutalaisia. Näin niitä kirjoja, joiden katsottiin omaavan auktoriteettia, ei nuijittu läpi missään byrokraattisissa kirkolliskokouksissa, vaan ne päätettiin alaluokkiin kuuluneiden varhaiskristittyjen salaisissa kokouksissa. Pappien ja piispojen virkojen hierarkiat kehittyivät vasta myöhemmin, ja virallisemmat kokoukset vahvistivat jo syntyneen kirjojen kaanonin.

Kristillisen kirkon kolmen ensimmäisen vuosisadan aikana kirkolla ei ollut yhtä kaanonia, jonka kaikki tahot olisivat hyväksyneet. Jo toisella vuosisadalla oli kuitenkin olemassa yhteinen kokoelma kirjeitä ja evankeliumeja, joita suurin osa kirkon johtajista piti autoritatiivisina. Näihin kirjoihin kuuluivat neljä nykyistä evankeliumia ja suuri osa Paavalin kirjeistä. Justinus Marttyyri, Ireneus ja Tertullianus, jotka kaikki elivät toisella vuosisadalla, katsoivat näiden olevan yhdessä Vanhan testamentin kirjojen kanssa jumalallisesti inspiroituneita. Monia muita kirjoja pidettiin suuressa arvossa, mutta niiden arvostus laski vähitellen, ja ne päätyivät Uuden testamentin apokryfikirjojen joukkoon.

Markion teki yhden ensimmäisistä yrityksistä yhden kaanonin muodostamiseksi. Hän hylkäsi Vanhan testamentin kokonaisuudessaan, kaikki evankeliumit Luukkaan evankeliumia lukuun ottamatta, ja kolme Paavalin kirjeistä. Suurin osa kristityistä hylkäsi puolestaan hänen epäortodoksisen kaanoninsa sekä hänen oppinsa, markionilaisuuden, täysin.

Noin vuonna 170 kirjoitettiin niin kutsuttu Muratorin kaanon, joka luetteli hyväksytyt teokset. Tämä kaanon oli hyvin samanlainen nykyisen kaanonin kanssa, mutta siihen kuuluivat myös Salomonin viisaus eli Viisauden kirja, joka luetaan nykyisin deuterokanonisiin kirjoihin, sekä Pietarin ilmestys.

Uuden testamentin kaanonin, sellaisena kuin se nykyisin tunnetaan, luetteli ensimmäisenä Pyhä Athanasios, Aleksandrian piispa, kirkolleen osoitetussa kirjeessä vuonna 367. Tämä kaanon sai yhä suuremman ja suuremman suosion, kunnes se hyväksyttiin lopulta Karthagon kolmannessa kirkolliskokouksessa vuonna 397.

Tämäkään kokous ei kuitenkaan lopettanut keskustelua kokonaan. Jotkut tahot jatkoivat joidenkin kirjojen kyseenalaistamista. Kyseenalaistettuihin kirjoihin kuuluivat erityisesti Jaakobin kirje ja Johanneksen ilmestys. Vielä 1500-luvulla teologi ja uskonpuhdistaja Martti Luther kyseenalaisti, mutta ei hylännyt, Jaakobin kirjeen, Juudaksen kirjeen, Kirjeen heprealaisille ja Johanneksen ilmestyksen. Yhä edelleen Lutherin saksankieliset Raamatut painetaan niin, että nämä kirjat ovat kaanonissa viimeisinä. Koska jotkut protestantit kyseenalaistivat Raamatun kirjojen kaanonin tällä tavoin, Trenton kirkolliskokous vahvisti katolisen kirkon käyttämän kaanonin uudelleen osana kirkon dogmia vuosina 1545–1563.

muokkaa Uuden testamentin alkutekstit

Uuden testamentin kreikankielisissä alkuteksteissä on olemassa joitakin selvästi erottuvia ryhmiä:

Bysantin tekstilaitokseen voidaan lukea suurin osa säilyneistä alkuteksteistä. Sitä tavataan Codex Alexandrinuksen evankeliumeissa ja suurimmassa osassa minuskelitekstejä. Se on ollut pohjana Erasmus Rotterdamilaisen vuonna 1516 kokoamalle Textus Receptukselle, joka puolestaan oli King James Biblen pohjana vuonna 1611. Bysanttilaiset tekstit toimivat pohjana useimmille Raamatun käännöksille 1800-luvulle saakka.

Aleksandrialaista tekstilaitosta pidetään nykyään usein parhaana ja uskollisimpana alkuperäiselle tekstille. Teksti on yleensä lyhyttä ja karua. Tärkeimmät esimerkit ovat Codex Vaticanus, Codex Sinaiticus ja Bodmerin papyrus. Suurin osa nykyisistä Uuden testamentin käännöksistä perustuu aleksandrialaisista teksteistä tehtyihin tekstikriittisiin rekonstruktioihin. Näitä ovat muun muassa Westcottin ja Hortin laitos ja Nestle-Alandin Novum Testamentum Graece. Monet konservatiiviset tahot puolestaan pitävät juuri aleksandrialaista tekstityyppiä korruptoituneimpana.

Läntinen tekstilaitos on mieltynyt parafraaseihin (toisin sanoin sanominen), ja teksti on yleensä eri laitoksista pisin. Merkittävimpänä Apostolien teot on noin 10 prosenttia pidempi kuin muissa tekstilaitoksissa. Tärkeimmät esimerkit ovat Codex Bezae, Codex Claromontanus, Codex Washingtonianus, Vulgataa edeltäneet latinankieliset versiot, sekä Markionin, Tatianoksen, Irenaeuksen, Tertullianuksen ja Cyprianuksen kirjoituksissa esiintyvät lainaukset.

Kesarean tekstilaitos on sekoitus läntistä ja aleksandrialaista tekstilaitosta. Sitä tavataan Chester Beatty -papyruksissa ja Eusebiuksen, Kyrillos Jerusalemilaisen ja armenialaisten kirkkoisien kirjoituksissa esiintyvissä lainauksissa.

Suurin osa tekstiversioiden eroista liittyy sanajärjestykseen ja muihin seikkoihin, jotka eivät vaikuta eri kielillä tehtyihin käännöksiin.

muokkaa Uuden testamentin vertaukset

Uudessa testamentissa on runsaasti esimerkillisiä vertauksia.

muokkaa Aiheesta muualla

Uusi testamentti suomeksi:

Uuden testamentin alkutekstejä (kreikaksi):

Muuta:
All Right Reserved © 2007, Designed by Stylish Blog.