|
|||||||||||||||||||||||||||||||||
|
|||||||||||||||||||||||||||||||||
Uskonpuhdistus (myös reformaatio) on 1500-luvulla Länsi-Euroopassa alkanut liike, joka pyrki oikaisemaan katolisen kirkon opissa näkemiään epäkohtia. Uskonpuhdistuksen taustalla oli jo kauan jatkunut paaviuden alennustila sekä levinnyt turmeltuneisuus kirkon piirissä. Uskonpuhdistuksen aloittajana pidetään yleisesti saksalaista augustinolaismunkki Martti Lutheria, vaikkakin jo ennen häntä jotkin "esiuskonpuhdistajat", esimerkiksi John Wycliffe ja Jan Hus, olivat hyökänneet kirkon virallista oppia vastaan. Lutherin anekauppaa vastaan suuntautuneet 95 teesiä aloittivat levitessään laajan liikkeen, joka myöhemmin sai uusia muotoja. Uskonpuhdistukseen liittyi Lutherin lisäksi joukko muita teologeja, joiden näkemykset poikkesivat paljoltikin Lutherin ajatuksista. Niinpä katolisen kirkon jakaantuminen ei loppunut vain luterilaisten syntyyn, vaan synnytti myös anglikaanisen ja reformoidun kirkon sekä lukuisan joukon erilaisia vapaita suuntia. Uskonpuhdistuksen keskeisiä henkilöitä olivat eräät saksalaiset, sveitsiläiset ja ranskalaiset teologit. Lutherin lisäksi tärkeimpiä olivat Ulrich Zwingli, Philipp Melanchthon ja Jean Calvin. Näiden hengellisten uskonpuhdistajien lisäksi myös maallisten ruhtinaiden valtatavoitteet korostuivat uskonpuhdistuksessa: reformaatio tarjosi maallisille ruhtinaille tilaisuuden vapautua katolisen kirkon vallasta. Euroopassa oli lähes koko keskiajan käyty kiivasta valtataistelua paavin ja piispojen sekä maallisten ruhtinaiden vallanjaosta (muun muassa investituurariita). Esimerkiksi Ruotsin uskonpuhdistus toteutettiin täysin kuningasjohtoisesti, sillä se tarjosi kuningas Kustaa Vaasalle mahdollisuuden ottaa kirkko hallintaansa ja peruuttaa sen runsas omaisuus kruunulle. Toinen tärkeä esimerkki oli Henrik VIII:n johdolla toteutettu uskonpuhdistus Englannissa. muokkaa Uskonpuhdistuksen taustaamuokkaa Paaviuden tila
Aleksanteri VI, yksi paaviuden historian arvostelluimmista paaveista.
Uskonpuhdistusta edeltävä paavius oli saavuttanut moraalin aallonpohjan, ja paavilla oli laajasti valtaa. Uudelle ajalle tultaessa paavius oli laitoksena yli tuhatvuotias, mutta vasta myöhäiskeskiajalla paavin valta oli kivunnut huippuunsa. Aivan 600-luvun alussa hallinneen paavin Gregorius Suuren on katsottu siirtäneen läntisen kristillisyyden uudelle ajalle,[1] ja hänen kautensa jälkeen paaviuden asema oli huomattavasti voimistunut sekä uskonnollisen että maallisen vallan osalta. Lisääntynyt valta oli keskiajalla johtanut siihen, että paavit alkoivat entistä kiihkeämmin vaatia suurta vaikutusvaltaa paitsi ihmisten elämän osa-alueilla, myös poliittisissa asioissa. Myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa paavin suuri maallinen valta ja rikkaus johtivat väärinkäytöksiin. Yksi esimerkki turmeltuneista renessanssipaaveista oli Innocentius VIII, jonka kuoltua paavinistuin oli sekasortoisessa tilassa. Jo hänen hallintokaudellaan kansalaiset olivat antaneet hänelle pilkkanimen ”Rooman isä” hänen lukuisten aviottomien lastensa vuoksi, eikä paavien moraali parantunut hänen kuoltuaankaan. 1400-luvun lopulla etevän lääkärin kerrotaan pystyneen tutkimaan paavin hovissa kaikkia siihen aikaan tunnettuja seitsemää kuppatautia.[2] Vuonna 1492 tuleva paavi Aleksanteri VI onnistui lahjomaan kardinaalien enemmistön, minkä jälkeen hän nousi paaviksi.[2] Paavi aloitti kautensa lupaavasti, mutta pian hän lopetti uskonnollisen työn ja keskittyi kokoamaan itselleen rikkauksia. Hän jakoi lapsilleen sekä kirkollisia virkoja että maa-alueita Kirkkovaltiosta. Paavi myös suunnitteli tekevänsä Kirkkovaltiosta maallisen valtion ja antavan sen sitten pojalleen.[2] Aleksanteri VI kuoli 1503. Hänen seuraajansa oli Julius II, joka keskittyi mieluummin sodankäyntiin kuin uskonnolliseen työhön. Hänestä kertoo vuonna 1513 ilmestynyt kirjoitus Julius exclusus (”Ulos jätetty Julius”).[3] Kirjoitus kuvaa kuollutta Julius II:ta, joka yrittää päästä Taivaaseen mutta jota ei päästetä sisään. Kirjoituksen lopussa paavi yrittää vielä avata taivaanportteja aarrekammionsa avaimella.[3] Vaikka useat renessanssipaavit olivat moraaliltaan turmeltuneita, monet heistä pyrkivät kuitenkin myös panostamaan tieteisiin ja taiteisiin ja kehittämään Roomaa uusilla rakennushankkeilla. Siinä heitä arvosteltiin kirkon ja sen johtamisen laiminlyönnistä.[3] Juuri tähän Julius exclusus puuttui kuvaamalla paavi Juliuksen Pietarille Taivaassa pitämää puhetta. Kun Julius kertoo Rooman ”loistavista palatseista, hyvätuloisista papeista, useista rikkaista ja aseistetuista piispoista, purppuraan puetuista kardinaaleista” ja ”sotakoneista ja palavista soihduista” ja kysyy Pietarin mielipidettä paavin hovin loistosta, Pietari vastaa: ”Näen maallisen tyrannin, Kristuksen vihollisen ja kirkon turmelijan”.[4] muokkaa Katolisen kirkon arvostelijat ennen uskonpuhdistustaPaaviuden alennustila oli herättänyt yksittäisten teologien ja piispojenkin keskuudessa halua korjata kirkon ongelmia. Näkyviä varhaisia uskonpuhdistajia olivat olleet John Wycliffe Englannissa ja Jan Hus Tšekissä. Heidät molemmat oli tuomittu harhaoppisina, ja Jan Hus poltettu elävältä Konstanzin kirkolliskokouksen aikana.[5] Näiden yksittäisten paavin arvostelijoiden lisäksi paavin ylivalta-asemaa oli alettu kyseenalaistaa myös kirkolliskokousten piirissä. Suuren skisman aikana läntinen kristillisyys oli jakautunut useisiin leireihin, jotka kukin tunnustivat omaa paaviaan. Kiistan ratkaisua oli yritetty hakea kirkolliskokouksista. Pisassa pidetty kirkolliskokous oli vain lisännyt skismaan kolmannen osapuolen taistelemaan paavinkruunusta, mutta Konstanzin kokouksessa onnistuttiin lopettamaan skisma ja valitsemaan paaviksi Martinus V.[6] Kirkolliskokous myös vaati, että siitä eteenpäin kokous tulisi pitää korkeintaan kymmenen vuoden väliajoin. Ajatus paavin yläpuolella olevasta konsiilista osoittautui toimimattomaksi, sillä seuraavat paavit pitivät tiukasti kiinni ylivallastaan.[6] Baselissa kokoontunut kirkolliskokous ei tuottanut juurikaan konkreettista tulosta. Sen päätyttyä paavi Pius II hyökkäsi voimakkaasti kirkolliskokousaatetta vastaan. Myöskään uskonpuhdistuksen kynnyksellä pidetty viides lateraanikonsiili vuosina 1512–1517 ei pystynyt muuttamaan kirkon epäkohtia.[7] Se kyllä arvosteli kirkon silloista tilaa ja vaati uudistuksia, mutta paavi oli kokousta voimakkaampi eikä konsiilin päättämiin toimenpiteisiin ryhdytty.[7] muokkaa Pietarinkirkko ja anekauppa
Katolisen opin mukaan synneistä oli mahdollisuus vapautua joko hyvitystöiden taikka kiirastulen kautta. Myöhäiskeskiajalla anekirjeistä eli ostettavista vapautuksista, muodostui yhä kasvava tulonlähde paavin kuurialle.[8] Rahoja ei kuitenkaan käytetty esimerkiksi köyhien auttamiseen, vaan puolet tuloista kuului paavi Leo X:lle ja puolet tämän valtuuttamalle ”anekomissaarille”, Mainzin arkkipiispa Albrechtille.[8] Saatuaan paavilta luvan anekaupan harjoittamiseen kahdeksaksi vuodeksi arkkipiispa laati kaupalle seuraavanlaiset säännöt:[9]
Yksi kohde anekaupasta saaduille varoille oli Pietarinkirkon rakentaminen. Kirkon rakentaminen kysyi paljon varoja, joita kerättiin kirkon siunaamalla anekaupalla pohjoista Eurooppaa myöten,[10] mikä johti lopulta uskonpuhdistukseen ja protestanttisten kirkkojen eroamiseen katolisesta kirkosta.[11] muokkaa Uskonpuhdistus alkaa Lutheristamuokkaa Teesit
Saksalainen augustinolaismunkki Martti Luther julkaisi vuonna 1517 95 teesiä katolisen kirkon anekauppaa vastaan. Teesit sisälsivät paavin oppia kyseenalaistavia ajatuksia: ”Joka luulee anekirjeen takaavan itselleen autuuden, hän tulee oppi-isineen iankaikkisesti tuomituksi"” (teesi 32), ”Jokaisella kristityllä on, jos hänen katumuksensa on todellinen, täydellinen anteeksianto rangaistuksesta ja syynalaisuudesta, ja se kuuluu hänelle ilman anekirjeitäkin” (teesi 37) tai ”Opetettakoon kristityille, että se, joka antaa köyhälle tai lainaa tarvitsevalle, tekee paremmin, kuin jos hän lunastaisi aneen” (teesi 43).[9] Lutherin ajatusten leviämistä helpotti Johannes Gutenbergin keksimä painokone. Aluksi teesit eivät juuri kiihdyttäneet tunteita, eikä Luther siten joutunut väittelemään niiden oikeaoppisuudesta.[12] Joulukuussa 1517 teesit painettiin, ja sen jälkeen ne alkoivat levitä ympäri Saksaa. Ehkä innokkaimman vastaanoton ne saivat humanistien piirissä. Muun muassa tunnettu ajattelija Erasmus Rotterdamilainen tuki alussa Lutheria.[3] muokkaa Katolinen kirkko reagoi teeseihinKun Lutherin ajatukset alkoivat levitä, myös katolinen kirkko kiinnitti asiaan huomiota. Anekaupasta vastannut arkkipiispa Albrecht raportoi Lutherista Roomaan. Alkupuolella vuotta 1518 dominikaanien veljeskunta julisti Lutherin harhaoppiseksi.[12] Huomattavaa asiassa on, että Luther kohdisti teeseissään kiivaimman arvostelun juuri aneita myyvään dominikaanipappi Johann Tetzeliin. Alkukesästä 1518 Luther sai haasteen saapua Roomaan kuulusteluja varten. Tilanne kuitenkin muuttui maallisen politiikan sekaantuessa alkavaan uskonpuhdistukseen.
Kardinaali Cajetanus kuulustelee Lutheria.
Uskonpuhdistuksen aikaan paavina oli Leo X. Hän muistutti käytökseltään tyypillistä renessanssiruhtinasta eikä aluksi kiinnittänyt saksalaisten munkkien väliseen riitaan juurikaan huomiota. Katolisella kirkolla olisi ehkä ollut mahdollisuus estää uskonpuhdistus, mutta se ei reagoinut Lutherin uusien oppien nostattamaan väittelyyn tarpeeksi ajoissa, eikä Roomassa heti ymmärretty tilanteen vakavuutta.[13] Paavi olisi helposti voinut tuomita Lutherin roviolle,[13] mutta samalla paavi olisi voinut menettää Lutherin vaaliruhtinaan, Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarinvaalien ennakkosuosikin tuen. Se sai paavin viivyttelemään.[14] Lopulta tuli päätös, ettei Lutheria vaadita saapumaan Roomaan, vaan paavin legaatin kardinaali Cajetanuksen piti suorittaa kuulustelut Augsburgin valtiopäivien yhteydessä.[9] Kuulusteluissa ei kuitenkaan edistytty, sillä Cajetanuksen vaatimuksista huolimatta Luther ei perunut näkemyksiään. Luther alkoi kuulustelujen aikana pohtia jopa sellaista mahdollisuutta, että paavi itse oli antikristus.[9] Luther yritti vielä vedota paaviin saadakseen uuden kuulustelun. Samassa pyynnössä Luther totesi Cajetanuksen olevan toimissaan epäpätevä ja puolueellinen.[9] Lokakuussa 1518 Luther lopulta pakeni paavin lähettilään luota muutaman ystävänsä avustuksella.[9] muokkaa Arvostelua paavia ja kirkkoa vastaanKesäkuussa 1519 järjestettiin Leipzigissa yli kolmiviikkoinen väittely aiheena kirkon opetukset. Väittelijöinä olivat Luther, Andreas Karlstadt ja Johann Eck.[15] Väittelyn ensimmäisenä aiheena oli vapaa tahto, josta keskustelivat Karlstadt ja Eck. Lutherin ja Eckin väittely paaviudesta alkoi 4. heinäkuuta. Keskustelussa Luther otti sola scriptura -kannan (suom. "Raamattu yksin"), jossa hän nosti Raamatun arvovallan paavin ja kirkolliskokousten yläpuolelle.[15] Eck taas syytti Lutheria Wycliffen ja Husin ajatusten omaksumisesta, mihin Luther vastasi muun muassa: "Mitä tulee Husin lausumaan, että 'ei ole autuuden ehto uskoa, että Rooman kirkko on kaikkien muiden yläpuolella', niin en välitä siitä, onko se peräisin Wycliffeltä vai Husilta."[15] Samoin Eck syytti Lutheria kirkolliskokouksen hylkäämisestä.[15] Väittely ei tuonut ratkaisua kiistoihin, vaan pikemminkin jakoi teologeja entisestään. Leipzigin teologien piirissä Eckin katsottiin voittaneen väittelyn, kun taas humanistit pitivät Lutheria voittajana.[15] Eri yliopistoilta pyydettiin väittelystä laadittujen selostusten pohjalta mielipidettä asiassa. Leuvenin ja Kölnin yliopistot ilmoittivat heti vastustavansa Lutherin esittämiä ajatuksia.[15] Väittelyn vain kärjistettyä riitaa Luther alkoi hahmotella kirjallisesti kirkon uudistamiseen tähtäävää ohjelmaansa. Kesällä ja syksyllä 1520 hän kirjoitti kolme merkittävää teosta, Saksan kansan kristilliselle aatelille, Kirkon Babylonian vankeudesta ja Kristityn vapaudesta. Niistä Saksan kansan kristilliselle aatelille vetosi keisari Kaarle V:nteen ja totesi, ettei Raamatun tulkinta ollut vain piispojen ja paavin etuoikeus. Siten Luther kehotti maallisia säätyjä ryhtymään paavin ja piispojen puolesta kirkon uudistamiseen, mikäli nämä itse eivät siihen suostuisi.[15] Samoin Luther asetti maalliset ammatit samalle tasolle pappien ammatin kanssa. Tällöin papisto ei olisi esimerkiksi talonpoikien yläpuolella.[15] Kirkon Babylonian vankeudesta taas esitteli Lutherin käsitystä sakramenteista. Hän kyseenalaisti katolisen kirkon seitsemän sakramenttia, joista vain ehtoollisen ja kasteen hän hyväksyi täysin, ripin taas osittain.[15] Kristityn vapaudesta sisälsi Lutherin näkemyksen, jonka mukaan "kristitty on riippumaton ja vapaa kaikesta eikä kenenkään alamainen" mutta "on velvollinen palvelemaan kaikessa ja on jokaisen alamainen".[16] Nämä kolme kirjoitusta asettivat kyseenalaisiksi useita kirkossa hyväksyttyjä näkemyksiä.[15] muokkaa Luther julistetaan pannaan
Paavi Leo X
Keisari Kaarle V
Vuonna 1519 Saksan vaaliruhtinaat olivat korottaneet keisarikseen Kaarle V:n. Paavin ei tarvinnut enää ajatella suhteitaan Lutherin vaaliruhtinaaseen, sillä tätä ei paavin harmiksi ollut valittu keisariksi.[17] Kesäkuussa vuonna 1520 paavi Leo X antoi bullan Lutheria vastaan. Bullassa paavi uhkasi julistaa Lutherin harhaoppisena pannaan, mikäli tämä ei kuudessakymmenessä päivässä peruisi teesejä.[17] Bullaa oli jo saman vuoden tammikuussa edeltänyt Lutheria vastaan nostettu syyte kerettiläisyydestä. Bullan taustalla oli Lutherin väittelykumppani Leipzigistä, sillä Johann Eck oli heti väittelyn jälkeen matkannut Roomaan saadakseen paavin esittämään Lutherille pannauhkauksen.[17] Johann Eckin oli tarkoitus vastata bullan julkaisemisesta Saksassa yhdessä Hieronymus Aleanderin kanssa. Yllättäen hänen tielleen kasautui esteitä. Ensinnäkin Erfurtissa yliopisto kieltäytyi julkaisemasta bullaa.[17] Samassa kaupungissa ylioppilaat varastivat bullan kirjakauppiailta ja viskasivat sen jokeen.[17] Leipzigissä tilanne ei ollut sen parempi, sillä nyt Eck itsekin joutui varomaan opiskelijoita.[17] Vaaliruhtinas Fredrik Viisas ei hänkään suostunut julkaisemaan bullaa. Sen sijaan itse keisarin puheille päästyään Aleander onnistui paremmin, ja muutamassa kaupungissa Lutherin teokset poltettiin. Myös Kölnissä oli tarkoitus hävittää Lutherin tuotantoa. Aie kuitenkin peruuntui, sillä poltettaviksi onnistuttiin piilottamaan myös Lutherin vastustajien kirjoituksia.[17] Luther itse kiivastui paavin uhkauksista ja puolestaan ekskommunikoi paavin omalta osaltaan.[17] Hän järjesti ylioppilaiden kanssa Wittenbergissä polttotilaisuuden, jossa paloi paavin bullakirjeen lisäksi myös joukko kanoniseen lakiin liittyviä teoksia.[17] Ele oli merkittävä, sillä kanoninen laki oli keskiajalla erittäin merkittävä niin kirkko-oikeuden kuin maallisenkin oikeuden kannalta.[17] Polttaminen ei herättänyt pelkkää tyytyväisyyttä Wittenbergin asukkaissa. Lutherin kollegankin tiedetään kirjoittaneen tapauksesta: "Mitä tuo kapinen munkki julkeaakaan tehdä?"[17] Lutherin ja paavin kiista aiheutti kuohuntaa koko saksalais-roomalaisen keisarikunnan alueella, mistä paavin lähettiläs raportoi Roomaan:
Paavi julisti Lutherin pannaan, mutta ajoitus oli väärä ja vain kiihdytti katolisen kirkon vastustajien mieliä.[13] Luther toivoi keskustelua paavin ja uudistusmielisten kanssa, jotta katolisen kirkon epäkohdat saataisiin korjattua.[18] Paavi kieltäytyi kuuntelemasta Lutherin esittämää kritiikkiä mutta tuomitsi silti tämän ajatukset.[18] Seurauksena oli, ettei epäkohdista puhuttu ja opillisia väittelyitä aiheesta järjestettiin vain muutamissa kaupungeissa.[18] muokkaa Luther valtakunnankirouksessaKun paavi oli ekskommunikoinut Lutherin, paavin lähettiläät vaativat tälle myös valtakunnankirousta. Lutherin vastustajat olisivat halunneet estää hänen saapumisensa myös Wormsin valtiopäiville, mutta vaaliruhtinas Fredrik Viisas halusi järjestää Lutherille kuulustelut. Pysyäkseen Fredrikin kanssa hyvissä väleissä keisari Kaarle V suostui antamaan Lutherille vapaan kulkuoikeuden valtiopäiville.[19] Luther suostui tulemaan valtiopäiville, vaikka tiesikin, että Jan Hus oli aikoinaan poltettu kulkuoikeudesta huolimatta.[19] Luther puolusti valtiopäivillä kirjoituksiaan ja kieltäytyi yhä peruuttamasta niitä. Tämän jälkeen Kaarle V vaati Lutherin tuomitsemista harhaoppisena. Kovista vaatimuksistaan huolimatta keisari suostui takaamaan Lutherille vapaan kulkuoikeuden myös kotimatkalle.[19] Muutaman viikon kuluttua keisari sai allekirjoitettavakseen Wormsin ediktin, jossa Luther päätettiin julistaa valtakunnankiroukseen. Kirous merkitsi käytännössä, että kenellä tahansa oli oikeus vangita Luther ja tuoda hänet keisarin eteen. Lisäksi Lutherin teokset määrättiin poltettavaksi, ja niiden painaminen, ostaminen ja myyminen kiellettiin ehdottomasti.[19] Samoin ihmisiä kiellettiin majoittamasta, syöttämästä ja juottamasta Lutheria, eikä minkäänlaista tukea saanut antaa hänelle sanoin eikä teoin.[19] Myös Lutherin kannattajien omaisuuden vainoaminen ja ryöstäminen sallittiin.[19] Wormsin valtiopäivien jälkeen Lutherin olinpaikka ei ollut yleisessä tiedossa. Monet uskoivat hänen jo kuolleen vastustajiensa salamurhan uhrina, mutta todellisuudessa Lutherin vaaliruhtinas oli järjestänyt hänet turvapaikkaan Wartburgin linnaan.[19] muokkaa Uskonpuhdistus laajeneemuokkaa Wittenbergin kuvainraastajatVaikka Luther joutui piilottelemaan, eivät hänen kannattajansa jääneet toimettomiksi. Leipzigin väittelyyn osallistunut Andreas Karlstad oli yksi niistä Lutherin kannattajista, jotka yrittivät reformoida kirkkoa Wittenburgissa.[20] Uudistusohjelma oli katolisen kirkon mittapuulla radikaali: maallikoiden ehtoollinen jumalanpalvelusten yhteydessä haluttiin sallia, nunnille ja munkeille taata oikeus poistua luostareistaan ja pappien selibaatti poistaa.[20] Vanhaan testamenttiin vedoten osa halusi kuvainraastoa eli ikonoklasmia, kuvakieltoa myös kirkkoihin.[20] Vaaditut uudistukset eivät kuitenkaan toteutuneet tarpeeksi nopeasti, mikä lisäsi väkivaltaa ja levottomuuksia kaupungissa. 1. maaliskuuta 1522 Luther palasi piilopaikastaan Wittenbergiin. Luther alkoi saarnata kaupungin väelle. Hänen kritiikkinsä ei kohdistunut ensisijaisesti itse uudistuksiin vaan niiden toteuttamistapaan. Tosin kuvainraastoon hän suhtautui kielteisesti perustellen, että tärkeämpää oli hävittää ihmisten sydämiin juurtuneet epäjumalankuvat. Samoin Luther sanoi, että "usko otetaan vastaan vapaaehtoisesti ja itsestään ilman pakotteita", millä hän torjui kannattajiensa väkivaltaiset toimet.[20] Vuoden 1522 toinen merkittävä tapahtuma uskonpuhdistuksen kannalta oli Lutherin Uuden testamentin saksankielisen käännöksen ilmestyminen. Hän oli käyttänyt käännöstyöhön Wartburgin linnassa yksitoista viikkoa.[21] Ajatus Raamatun kääntämisestä kansankielelle ei ollut uusi, sillä jo ennen Lutheria oli Erasmus Rotterdamilainen suositellut asiaa.[21] Käännöstyössä Luther ei ollut nojautunut latinankieliseen painokseen, vaan pääasiassa kreikankieliseen alkutekstiin.[21] Lutherin työ saavutti kansan parissa suurta suosiota, ja jo samana vuonna Lutherin Raamatusta otettiin uusi painos. Hepreankielisen Vanhan testamentin saksantaminen kesti Lutherilta selvästi Uutta testamenttia kauemmin, sillä koko Raamattu Lutherin kääntämänä ilmestyi vasta vuonna 1534.[21] Lutherin korviin kantautui 1523 tieto hänen raamatunkäännöksensä kieltämisestä joillakin Saksalais-roomalaisen keisarikunnan alueilla. Luther palasi asiaan samana vuonna teoksessaan Maallisesta esivallasta.[20] Siinä hän esitteli opin Jumalan kahdesta regimentistä, ja sen mukaan maallista ja uskonnollista valtaa ei pitäisi sekoittaa toisiinsa.[20] muokkaa Zwingli uskonpuhdistajana
Ulrich Zwingli, sveitsiläinen uskonpuhdistaja.
Tammikuun lopussa vuonna 1523 järjestettiin Zürichissä alueen papiston keskuudessa uskonnollinen keskustelu. Mukana keskustelussa oli Ulrich Zwingli, sveitsiläinen kirkkoherra ja teologi. Kokouksessa hän esitteli oppiaan "yksin Kristuksen evankeliumista" uskon ainoana lähteenä.[22] Samaten Zwingli katsoi, että evankeliumi päti myös, vaikkei kirkko sitä vahvistaisikaan.[22] Hänestä tuli pian sveitsiläisen ja eteläsaksalaisen uskonpuhdistusliikkeen kärkihahmo. Jo vuonna 1519 Zwingli oli kohonnut Sveitsin merkittävimmäksi papiksi. Taustalla hänellä oli humanistinen ajattelutapa, johon hän oli tutustunut muun muassa Erasmus Rotterdamilaisen kirjoitusten kautta. Kun Zwingli sai kirkkoherran viran Zürichin Grossmünsteristä, viran ehtona oli, että saarnojen tuli perustua Raamattuun.[22] Zwingli suostui, ja vähitellen hän alkoi myös uudistaa kirkkoa poistamalla siitä tavat, joita ei voitu perustella Raamatulla.[22] Zwingli piti kirkossa tapahtuvia muutoksia liian hitaina. Vuonna 1523 käydyn keskustelun seurauksena Zürichin kaupungin raati salli Zwinglin ja muiden pappien jatkaa saarnaamista, minkä lisäksi se itse alkoi panna toimeen uudistuksia. 1520-luvun puolivaiheilla kirkkojen pyhäinjäännökset ja kuvat kiellettiin, luostarilaitostoiminta lopetettiin, samoin latinankielinen messu.[22] Vieläkin radikaalimpia toimia vaatineet erosivat uudesta yhteisöstä ja perustivat "kasteenuusijoiden" yhteisöjä.[23] Nuo uudet liikkeet korostivat aikuiskastetta ja suhtautuivat kielteisesti myös maalliseen esivaltaan. Syntyneet ryhmät eivät olleet yhtenäisiä, ja niiden opit erosivat toisistaan huomattavasti. Yleisesti kasteenuusijat kieltäytyivät aseiden käytöstä, mutta oli myös poikkeuksia: melchiorilaisiksi kutsuttu ryhmä muun muassa valtasi aseellisesti Münsterin. Kaupunki kuitenkin vallattiin takaisin, ja sen johtajisto kidutettiin hengiltä.[23] Muutenkaan kasteenuusijat eivät olleet yleisesti kovin arvostettuja, ja heitä vainottiin esivaltaan kohdistuvan tottelemattomuuden tähden. Näistä liikkeistä kehittyi myöhemmin vapaakirkollisia suuntauksia. Zwinglin toiminta ei rajoittunut pelkästään teologiseen työhön, vaan hän halusi koko Sveitsin asettuvan reformaatio-ohjelmansa kannattajaksi.[22] Ajatus ei saanut kaikkialla vastakaikua. Toinen ongelma oli, että Sveitsissä uskonpuhdistus oli monissa kysymyksissä eri linjoilla Lutherin kannattajien kanssa. Vuonna 1529 ongelmaa yritettiin ratkaista Marburgin uskontokeskustelun avulla, missä Lutherin ja Zwinglin kannattajien ristiriitoja yritettiin selvitellä.[22] Pääaiheena oli ehtoolliskysymys, mutta siitäkään ei saavutettu yksimielisyyttä. Luther näki ehtoollisen asettamisen Jumalan lupauksena, kun taas Zwingli piti sitä ainoastaan vertauskuvallisena.[22] Käytännössä kiistojen ratkaisemattomuus erotti orastamassa olevat protestanttisen kirkon ja reformoidun kirkon toisistaan.[22] Kun Zwingli ei saanut aikaan yksimielisyyttä protestanttien välille, hän yritti saada ajatustensa taakse ainakin Sveitsin. Tavoitteen saavuttamiseksi hän ei sulkenut pois edes sotilaallista toimintaa,[22] ja Sveitsin uskonpuhdistusliikkeen kannattajat ryhtyivät sotaan katolisia kantoneja vastaan.[22] Sotapappina toiminut Zwingli menetti henkensä sodassa vuonna 1531. Kaatumisen jälkeen hänen ruumiinsa paloiteltiin neljään osaan ja poltettiin.[22] Sota itse päättyi katolilaisten voittoon, mikä heikensi Sveitsin uskonpuhdistusliikkeen voimaa. muokkaa Talonpoikaiskapinoita Saksassa
Talonpoikaiskapinoiden aikana vaikuttaneen radikaalin teologin Thomas Müntzerin kuva itäsaksalaisessa setelissä
Uskonpuhdistusliikkeen leviäminen herätti myös laajaa levottomuutta Saksalais-roomalaisen keisarikunnan alueen talonpoikien keskuudessa. Talonpoikien liikehdintä oli merkittävää varsinkin siinä mielessä, että he muodostivat valtakunnan väestöstä kolme neljäsosaa.[24] Jo aiemmin feodaaliruhtinaat olivat pyrkineet hallitsemiensa alueiden yhtenäistämiseen, mikä oli rajoittanut talonpoikien oikeuksia. Kapinointia ja liikehdintää oli nähtävillä paikallistasolla jo 1300-luvulla, mutta uskonpuhdistus ja Lutherin ajatukset kristityn vapaudesta toivat niihin uusia sävyjä.[24] Vuosina 1524–1525 syntyi laajamittaista liikehdintää, joka sai pian vallankumouksen piirteitä. Liikehdintään liittyi myös aateliston ja porvariston edustajia.[24] Talonpoikaissotana tunnetun protestiliikkeen taustalla piili useita uskonpuhdistukseen liittyviä ajatuksia. Uskonpuhdistaja ja radikaali teologi Thomas Müntzer vaikutti paljolti siihen, että talonpojat uskoivat taistelevansa tasa-arvoisen "Jumalan valtakunnan" puolesta.[24] 1525 julkaistiin nimellä Schwabenin talonpoikien kaksitoista artiklaa tunnettu julistus. Siinä vaadittiin osin uskonnollisin perusteluin metsästystä, puunhakkuuta ja kalastusta vapautettavaksi rajoituksista.[24] Samoin kymmenyksinä kerättävän verotuksen ja maaorjuuden poistaminen olivat vaatimuslistalla.[24] Minkäänlaisia neuvotteluja ei kuitenkaan käyty. Ruhtinaat ja maanomistajat kävivät talonpoikia vastaan omilla joukoillaan, joiden varustelu ja organisointi oli huomattavasti kapinaliikettä korkeammalla tasolla. Kapina tukahdutettiin, ja arviolta 100 000 kapinaan osallistunutta talonpoikaa teloitettiin.[24] Kapinoinnin jälkiseurauksena ruhtinaiden suhtautuminen Lutheriin viileni, sillä he pitivät tätä yhtenä syyllisenä levottomuuksiin.[24] Luther puolustautui syytöksiä vastaan. Vielä kapinan alussa hän oli yrittänyt ottaa maltillista kantaa tilanteeseen, mutta väkivaltaisuuksien lisääntyessä hän oli kehottanut ruhtinaita kaikin tavoin kukistamaan kapinaliikkeen.[24] muokkaa Uskonpuhdistajien uudistukset jatkuvat
Zwingli ja Luther keskustelevat ehtoollisesta. Kuva on Grossmünster-kirkon ovesta.
Talonpoikaiskapinan säikäyttämänä Luther alkoi luoda seurakunnille selkeitä sääntöjä radikaalien toimien välttämiseksi. Ensimmäisenä toimena puututtiin jumalanpalvelukseen. Uudistustyö johti kolmen asiaa käsittelevän kirjoituksen julkaisuun: Saksalainen messu vuonna 1525, Pieni kirja kasteesta 1526 ja Pieni kirja vihkimisestä 1529.[25] Lutherin uudelleen järjestämässä jumalanpalveluksessa saarna korostui, minkä lisäksi otettiin mukaan koko seurakunnan yhteinen virrenlaulanta.[25] Osana uudistustyötä Luther myös käänsi virsiä saksan kielelle. Kirkon omaisuutta Luther käsitteli vuonna 1523 ilmestyneessä kirjoituksessaan Yhteisen arkun järjestyksessä. Siinä hänen kaavailemiaan ajatuksia olivat muun muassa seurakunnan omaisuuden ja tulojen kerääminen kymmenen esimiehen valvontaan.[25] Varojen käyttökohteina taas olisivat kirkon työntekijöiden lisäksi opettajat ja köyhät.[25] Järjestelmään kuuluivat myös vaaliruhtinaan järjestämät tarkastukset, joissa rahankäytön lisäksi tutkittaisiin myös siveyttä ja "Jumalan sanan todellisen opin" noudattamista.[25] Alkujaan Lutherin ideana oli ollut jättää tarkastukset piispojen vastuulle, mutta koska yksikään piispa ei ollut hylännyt katolisuutta, siirrettiin vastuu hallitsijalle.[25] Vuonna 1524 julkaistiin Lutherin kirjoitus Kaikkien Saksan kaupunkien raatimiehille, että he perustaisivat ja pitäisivät yllä kristillisiä kouluja.[25] Siinä Luther esitteli ajatuksiaan koulunkäynnin järjestämisestä. Hän ei halunnut jättää kasvatustyötä pelkästään vanhemmille, vaan tuoda työhön mukaan myös esivallan. Luther kirjoitti: "Hyvät herrat, onko todellakin tarpeen käyttää joka vuosi niin paljon varoja aseisiin, teihin, siltoihin, patoihin ja muuhun sellaiseen kaupunkien ylläpitämiseksi? Vai olisiko mieluummin annettava edes sen verran janoiselle, köyhälle nuorisolle, että valittaisiin yksi taitava mies tai kaksikin koulumestariksi?"[25] Lutherin ideoiden mukaan suoritetut tarkastukset paljastivat pian, kuinka huonolla tolalla seurakuntien ja pappienkin tietämys uskonnollisista asioista oli.[25] Ongelmaa lievittääkseen Luther laati vuonna 1529 kaksi katekismusta. Niistä Vähä katekismus suunnattiin tavalliselle kansalle, ja se oli kirjoitettu kansantajuisella kielellä. Iso katekismus taas tarkoitettiin papiston ja opettajien käyttöön.[25] muokkaa Uskonpuhdistus poliittisista syistämuokkaa Ruotsi
Kuningas Kustaa Vaasa
Siinä missä Keski-Euroopan teologit väittelivät kiistellyistä uskonkohdista, toteutettiin Ruotsin uskonpuhdistus poliittisten tavoitteiden pohjalta. Maan uskonpuhdistus käynnistyi virallisesti 1527 Västeråsin valtiopäivillä.[26] Käytännössä uskonpuhdistuksen taustalla oli hallitsija Kustaa Vaasan halu heikentää voimakkaan katolisen kirkon valtaa paikallisen hallinnon kustannuksella. Konkreettisesti Ruotsin uskonpuhdistus merkitsi kirkon omaisuuden takavarikoimista valtiolle ja suhteiden katkeamista paaviin.[26] Ruotsin uskonpuhdistajista merkittävimmäksi nousi Wittenbergissä opiskellut Olaus Petri. Koska nykyinen Suomi oli osa Ruotsin valtakuntaa, maan uskonpuhdistus vaikutti myös Suomessa. Suomen uskonpuhdistuksen tärkein henkilö oli Mikael Agricola. Hänen toimintansa Suomen kirkon uudistamiseksi oli maltillista, eikä vanhoja traditioita hylätty kovinkaan radikaalisti.[26] Yleisesti Agricolan uudistukset olivatkin Olaus Petrin uudistuksia maltillisempia ja vanhaa traditiota kunnioittavampia. Uskonpuhdistuksen kantavia ajatuksia oli Raamattu ylimpänä kristillisenä opinkappaleena. Siksi raamatunkäännösten tekeminen kansankielelle oli tärkeää.[26] Suomessa työstä vastasi Agricola, jonka käännöstyö loi perustan Suomen kirjakielelle.[26] Protestanttisen uskon omaksunut Ruotsi oli myöhempinä vuosina merkittävä voimatekijä Euroopan katolilaisten ja protestanttien välisissä riidoissa. Esimerkiksi kolmikymmenvuotisessa sodassa Ruotsilla oli kuningas Kustaa II Aadolfin johdolla merkittävä osa. muokkaa Englanti
Kuudesta vaimostaan kuulu kuningas Henrik VIII.
Ruotsin tavoin uskonpuhdistus oli Englannissa pikemminkin poliittinen kuin uskonnollinen. Uskonpuhdistus levisi keskisessä Euroopassa, mutta Britteinsaarilla uudistuspaineet olivat paljon vähäisempiä. Maassa oli toki ennenkin arvosteltu kirkkoa, esimerkkinä John Wycliffe, mutta pääasiallinen uudistusvaatimus tuli humanistien puolelta. Sen sijaan vankassa asemassa oleva kuningas Henrik VIII suhtautui kielteisesti Lutherin ajatuksiin vähentää sakramentteja tai kääntää Raamattu kansankielelle. Kuninkaan toiminta oli niin katolismyönteistä, että paavi jopa antoi hänelle arvonimen defensor fidei ('uskon puolustaja').[27] Tilanne muuttui selvästi siinä vaiheessa, kun Henrik halusi erota vaimostaan Katariina Aragonialaisesta. Paavi Klemens VII ei hyväksynyt menettelyä. Saadakseen tahtonsa läpi Henrik kutsui maan papiston koolle ja nimitytti vuonna 1531 itsensä maan kirkon johtoon. Thomas Cranmer nostettiin Canterburyn arkkipiispaksi.[27] Seuraavana vuonna välirikko katolisen kirkon kanssa sinetöitiin lopullisesti uudella suprematialailla:
Henrik VIII:n toiminnan ansiosta anglikaanisesta kirkosta tuli maan valtionkirkko. Koska uskonpuhdistuksen luonne ei piillyt teologisissa kysymyksissä, uuden kirkon oppi ei alkuun juuri poikennut katolisen kirkon ajatuksista.[27] Näkyvimpänä merkkinä uudistuksista luostaritoiminta lakkautettiin ja paavin ylivalta kumottiin, mutta esimerkiksi messu ja pappien selibaatti jätettiin ennalleen.[27] Vasta Henrik VIII:n kuoltua reformaatio ulottui myös opinkappaleisiin. Edvard VI:n hallituskaudella uudistukset ulottuivat jo oppiin ja liturgiaan. 1552 ilmestyi anglikaaninen uskontunnustus 42 artiklaa. Henrik-kuninkaan kuoltua myös ulkomaisten teologien, etupäässä Jean Calvinin, vaikutus alkoi ulottua myös Englantiin. Myöhempinä vuosina osoittautui, ettei Englannin uskonpuhdistus ollut järin vakaalla pohjalla. Kuningatar Marian valtakaudella vuonna 1554 katolilaisuus palasi jälleen Englannin uskoksi.[27] Se merkitsi paitsi paavin ylivallan paluuta, myös laajoja protestanttien vainoja. Kuningattaren kuolema vuonna 1558 nosti Elisabet I:n valtaan. Hänen aikanaan anglikaaninen kirkko perustettiin uudelleen.[27] muokkaa Calvin jatkaa uskonpuhdistusta
Uskonpuhdistaja Jean Calvin jatkoi Zwinglin aloittamaa työtä.
1530-luvulla uskonpuhdistus oli jo levinnyt laajalle. Vuonna 1536 julkaistiin uskonpuhdistaja Jean Calvinin pääteos Institutio Religions Christianae (suom. Kristinuskon opetus), ja Calvinin maine alkoi levitä. Pian hän jatkoi 1531 kuolleen Ulrich Zwinglin työtä Sveitsin kirkon uudistamiseksi.[28] Vuonna 1536 Calvin pysähtyi Geneven kaupunkiin. Siellä häntä pyydettiin uudistamaan kaupunkia uskonpuhdistuksen periaatteiden mukaisesti. Calvinin laatima kirjoitus Artikkeli kirkon järjestämiseksi aloitti kalvinismin. Voimakkailla toimillaan Calvin loi asteittain reformoitua kirkkoa selvästi omaksi linjakseen. Joinakin vuosina hänen työnsä kärsi vastustuksen vuoksi, mutta vähitellen työ alkoi tuottaa tuloksia. Oltuaan jonkin aikaa pakolaisena Genevestä Calvin pääsi palaamaan vuonna 1541. Tapauksen jälkeen Calvin suunnitteli Genevelle ankaran kirkkojärjestyksen.[28] Kirkkokurin säilymistä valvoi konsistori, ja rikkomuksista saattoi saada jopa kuolemantuomion.[28] Calvinin vuonna 1559 perustama Geneven teologinen seminaari levitti opiskelijoiden kautta reformaatiota yhä laajemmalle. Calvinin toiminta vaikutti ratkaisevasti reformoidun kirkon kehittymiseen. Geneveen luotu kirkkojärjestys levisi laajalle ja sai paljon kannatusta. Calvinin järjestelmässä ei ollut lainkaan piispoja, vaan seurakunnan toimijat olivat pastoreita, opettajia, diakoneja ja "siveellisyystuomareina" toimivia vanhimpia.[28] Pastorien ja vanhimpien muodostama konsistori valvoi siveellisen järjestyksen säilymistä. Se saattoi syyttää esimerkiksi kiroilijoita, juomareita, tappelupukareita, tanssijoita ja piirileikkien ohjaajia.[28] Valvontaelimen eteen saattoi joutua myös, ellei ymmärtänyt uskoa tarpeeksi hyvin.[28] Tosin tällöin rangaistuksetkin olivat lieviä.[28] Merkittävä piirre reformoidussa kirkossa oli myös se, että siitä kehitettiin valtiosta riippumaton. Luterilaisen näkemyksen mukaan kuuliaisuus valtiota kohtaan oli kristityn velvollisuus, kun taas kalvinistit saattoivat sallia myös vastarinnan esivaltaa kohtaan.[28] Teologisesti reformoituun kirkkoon liittyy myös ajatus ennaltamääräämisopista. Sen mukaan toiset ihmiset on jo ennalta määrätty pelastukseen ja toiset kadotukseen.[28] Ajatus herätti vastustusta myös reformoidun kirkon omien teologien keskuudessa, vaikka Calvin katsoi voivansa perustella opin suoraan Raamatulla.[28] Ennaltamääräämisoppiin liittyy myös korkea uskonnollinen työmoraali, joka muodostui merkittäväksi tekijäksi kalvinistilaissiirtolaisten lähdettyä Amerikkaan.[28] muokkaa Luterilaisuus pääsee voitolle Saksassamuokkaa Kiristynyt tilanneKeisari Kaarle V kutsui 1530 koolle Augsburgin valtiopäivät, joilla käsiteltiin kirkon oppiriitoja. Samoilla valtiopäivillä esiteltiin Philipp Melanchthonin laatima luterilainen tunnustus. Vastauksena tunnustukseen syntyi vastakirjoitus, jonka keisari katsoi kumoavan protestanttiset ajatukset. Protestanteille annettiin puoli vuotta aikaa kääntyä takaisin katolilaisuuteen.[29] Protestanttisen opin omaksuneet ruhtinaat yrittivät vielä vedota keisariin Melanchthonin laatimalla puolustuksella, mutta Kaarle V hylkäsi senkin.[29] Siihen vastauksena protestanttiset ruhtinaat muodostivat keisaria vastaan Schamalkadenin liiton. Kaarle V piti muodostettua liittoumaa uhkana varsinkin sen ranskalaisyhteyksien takia. Turkkilaisten hyökkäys kuitenkin pakotti keisarin suuntaamaan huomiotaan toisaalle. Keisari ja protestanttiset ruhtinaat solmivat vuonna 1532 aselevon.[29] Kaarle V joutui jättämään Saksan eikä palannut ennen 1540-luvun alkua. Uskonriitoja yritettiin sillä välin ratkaista oppikeskustelujen avulla. muokkaa Protestanttien oppikeskustelutUskonpuhdistuksen levitessä myös sen omat opit olivat hajaantuneet. Luterilaisilla, eteläsaksalaisilla ja reformoiduilla teologeilla oli erimielisyyksiä, minkä lisäksi osin reformoidusta kirkosta syntyneet vapaat suunnat erosivat opiltaan kaikista muista. Protestanttisten ryhmien välille ei haluttu hajaannusta ja välirikkoa, mikä johti useisiin oppikeskusteluihin teologien välillä. Vuonna 1536 kokoontui Wittenbergissä joukko teologeja. Mukana olivat Luther, hänen työtoverinsa Philipp Melanchthon sekä wittenbergiläisiä ja Zwingliä puoltaneita teologeja.[30] Wittenbergin oppikeskusteluissa onnistuivat luterilaiset ja eteläsaksalaiset teologit saavuttamaan yksimielisyyden, sillä osanottajat hyväksyivät Melanchthonin laatiman luterilaisen tunnustuksen. Myös ehtoolliskysymyksestä päästiin yhteisymmärrykseen. Siellä hyväksyttiin Lutherin näkemys, jonka mukaan Kristuksen ruumis ja veri ovat ehtoollisviinissä ja -leivässä todellisesti läsnä.[30] Erimielisyydet, joihin ei saatu ratkaisua, jätettiin vain pois sopimusasiakirjasta.[30] Sen sijaan sveitsiläiset teologit kieltäytyivät hyväksymästä Wittenbergin sopimusasiakirjaa. Reformoidun kirkon sisällä ei hyväksytty luterilaista näkemystä ehtoollisesta vaan puollettiin Zwinglin esittämiä ajatuksia.[30] Kolmeatoista vuotta myöhemmin Calvin yritti vielä saada aikaan sopua, mutta hänen onnistui vain turvata reformoidun kirkon yhtenäisyys. Sen sijaan luterilaisuuden kanssa ei päästy lähentymään. Reformoitu oppi pikemminkin erkani kauemmas luterilaisuudesta.[30] Keisari Kaarle V toivoi vielä 1530-luvun alussa voivansa säilyttää kirkon yhtenäisyyden ainakin valtakuntansa alueella.[30] Hän yritti vedota paaviin uuden kirkolliskokouksen aikaansaamiseksi. Paavi ei suoranaisesti kieltäytynyt, mutta poliittisista syistä Ranska asettui vastustamaan sitä. Vastakaikua ei tullut myöskään protestanttien suunnalta, sillä he halusivat paavista riippumattoman, vain Raamatun auktoriteetikseen tunnustavan kokouksen.[30] Kaarle V:n kirkolliskokousajatus ei edennyt, joten hän pyrki sen sijaan pitämään pienempiä oppikeskusteluja sovittelunhaluisiksi tiedettyjen teologien välillä. Muutamat oppikeskustelut eivät kuitenkaan tuottaneet suurempaa tulosta.[30] Regensburgissa tosin saatiin jonkinlainen ratkaisuehdotus aikaan, mutta sekä Luther että paavin kuuria tyrmäsivät sen.[30] muokkaa Sotilaallisia toimia
Suora sotilaallinen yhteenotto keisari Kaarle V:n ja Schmalkaldenin liiton välillä vältettiin aina vuoteen 1546 asti. Aikaisemmin italialaissodat ja turkkilaiset olivat Kaarlen suurimmat uhkakuvat, mutta kun 1544 solmittiin Crépyn sopimus Ranskan kuningas Frans I:n kanssa, Kaarlen voimavarat vapautuivat Schmalkaldenin liittoa vastaan. Sopimuksella purettiin aikaisempi Ranskan ja protestanttien välinen liitto. Samoin Kaarle sai puolelleen Saksin herttua Moritsin ja Hessenin maakreivin.[29] Kaiken lisäksi paavi Paavali III kehotti katolisia ruhtinaita ryhtymään uskonsotaan protestantteja vastaan. Luther kuoli helmikuussa 1546. Vielä saman vuoden heinäkuussa puhkesi Schmalkaldenin liiton ja Kaarle V:n välille Schmalkaldenin sota. Kaarle V:n onnistui kukistaa protestanttiset ruhtinaat.[29] Voitettuaan sodan hän saattoi sanella Augsburgin interimin, väliaikaisjärjestelyn, jossa protestantit joutuivat luopumaan kaikista uudistuksistaan lukuun ottamatta maallikkojen ehtoollista ja pappien avioliittoja.[29] Tosin nämäkin uudistukset sallittaisiin vain seuraavaan kirkolliskokoukseen saakka.[29] Keisari kohotti puolelleen loikanneen Saksin herttua Moritsin vaaliruhtinaaksi. Takinkäännön takia protestantit alkoivat nimittää Moritsia "Meissenin Juudakseksi".[29] Augsburgin interim ajoi uskonpuhdistuksen ahtaalle mutta ei kyennyt mitätöimään sitä. Sen vaikutukset olivat laajempia Etelä-Saksassa kuin pohjoisessa, missä protestantit puolustautuivat päätöstä vastaan tehokkaammin.[29] Tilanne muuttui yllättäen vuonna 1552, kun vaaliruhtinas Morits loikkasi uudelleen toiseen leiriin.[29] Tällä kertaa hän kävi keisaria vastaan, joka valmistautumattomana oli vähällä jäädä keväällä 1552 Moritsin vangiksi.[29] Keisari Kaarle joutui alistumaan uuteen tilanteeseen ja sallimaan protestantismin seuraaviin valtiopäiviin asti. muokkaa Uskonrauha solmitaan
Seuraavat valtiopäivät kokoontuivat Augsburgissa vuonna 1555.[29] Kaarle-keisarin veli Ferdinand I vastasi neuvotteluista. Ferdinand joutui valtiopäivillä myöntymään luterilaisten vaatimuksiin, mikä merkitsi, että Kaarle V:n suunnitelmat kitkeä protestantismi Saksasta romuttuivat.[29] Luterilaiset säädyt tunnustettiin vastedes Saksalais-roomalaisen keisarikunnan laissa. Tunnustus ei kuitenkaan koskenut reformoituja.[29] Valtiopäivät hyväksyi Cuius regio, eius religio -periaatteen ("Kenen maa, sen uskonto"), jonka mukaan maallisille ruhtinailla taattiin oikeus määrätä alamaistensa uskonto.[29] Pian Saksa jakautui eri kirkkoja tunnustaviin ruhtinaskuntiin. Piispojen kääntyminen luterilaisuuteen sallittiin, vaikkakin heidän oli tällöin luovuttava maallisesta vallastaan.[29] Saksaan syntyi paljon luterilaisia alueita. Niiden keskuudessa Lutherin kirjoituksia pidettiin arvossa, vaikkakin teologit kävivät keskusteluja hänen opistaan. Liiallisten väittelyiden ja epäsovun välttämiseksi otettiin vuonna 1577 käyttöön "Yksimielisyyden ohje" (Formula concordiae), josta tuli luterilaisuuden lopullinen tunnustus.[29] muokkaa Uskonpuhdistus RanskassaUskonpuhdistuksella oli merkitystä myös Ranskan historiassa. Jo uskonpuhdistuksen alkuvuosina Ranskassa oli ilmennyt kiinnostusta sitä kohtaan, ja vuonna 1522 evankeliumit käännettiin ranskaksi.[31] Toisaalta uskonpuhdistushenkeä rajoitti katolisen kirkon vankka jalansija maassa. Samoin uskonpuhdistuksen voimakkuuteen vaikutti alati vaihteleva suurvaltapoliittinen tilanne: ulkopolitiikassaan kuningas Frans I oli lähes jatkuvasti sodassa katolisen Kaarle V:n kanssa.[32] Ranskan uskonpuhdistajilla oli kuitenkin omat suojelinsa hovissa, sillä Frans I:n sisar Margareeta Navarralainen kuului Ranskan uskonpuhdistajien tukijoihin. Kuningas itse ei suhtautunut maansa protestantteihin yhtä myötämielisesti, vaan heitä vainottiin paitsi polttamalla roviolla myös luovuttamalla inkvisition käsiin.[33] Henrik II:n valtakaudella toimet protestantteja vastaan kiristyivät: muun muassa Ranskan parlamenttiin perustettiin erillinen kerettiläisoikeudenkäyntien parlamentti (ranskaksi "Chambre ardente").[33] Lopulta tilanne Ranskassa muuttui kaoottiseksi. Protestantismi ja varsinkin ranskalaissyntyisen Calvinin kalvinismi sai tukijoita myös ylhäisön piirissä, ja siksi maahan syntyi katolinen ja protestanttinen puolue.[32] Sovitteluyrityksistä huolimatta Ranska ajautui kahteen leiriin. Seuraavina vuosikymmeninä keskinäiset vihamielisyydet purkautuivat useaan otteeseen sekä verilöylyinä että uskonsotina. Näistä tapahtumista tärkeimpiä lienevät Ranskan uskonsodat sekä Pärttylinyön verilöyly. Uskonnollinen väkivalta hiipui vasta Nantesin ediktin taattua Ranskan protestanteille omatunnon- ja uskonvapauden. muokkaa Katolisen kirkon vastauskonpuhdistus
muokkaa Vastauskonpuhdistuksen taustaa
Paavi Hadrianus VI esitti katolisen kirkon "synnintunnustuksen" jo kuuden vuoden kuluttua Lutherin teesien naulaamisesta. Hänen yllättävä kuolemansa tosin keskeytti uudistukset.
Kuuden vuoden kuluttua vuonna 1523 Lutherin teesien julkaisusta paavi Hadrianus VI luetutti Nürnbergin valtiopäivillä paaviudelle huomattavan poikkeuksellisen julistuksen:
Hadrianus VI:n kirkon puolesta esittämä "synnintunnustus" oli merkittävä askel vastauskonpuhdistuksen alkamista ajatellen.[34] Katolinen kirkko tunnusti olevansa syyllinen alkaneeseen kirkkojen jakaantumiseen, mutta enempää Hadrianus VI ei saanut aikaan. Hänen uudistussuunnitelmansa saivat vastustajia paavin kuuriasta, ja lopulta paavin varhainen kuolema vielä samana vuonna esti reformaation kunnollisen alkamisen.[34] Uudistushalut eivät olleet kirkon sisällä kovinkaan pysyviä, sillä jo Hadrianuksen seuraajaksi valittu Klemens VII sekaantui uudelleen vallitseviin poliittisiin kiistoihin ja valta-asemasta käytyihin taisteluihin.[34] Vuonna 1527 Roomaa ryöstelivät niin espanjalaiset sotilaat kuin saksalaiset palkkasoturitkin, minkä lisäksi kaupunkia koettelivat pian sekä nälänhätä että rutto.[34] Paavi Klemens itse vietti seitsemän kuukautta vangittuna Castel Sant'Angelossa.[34] Klemens VII:n seuraaja Paavali III päätti aloittaa kirkossa todellisen uudistustyön. Se merkitsi Trenton kirkolliskokouksen kutsumista koolle vastoin useiden maallistuneiden kardinaalien tahtoa.[34] muokkaa Jesuiitat
Jesuiittaveljeskunnan perustaja Ignatius Loyola.
Paavi Paavali III antoi vuonna 1540 vahvistuksensa ja siunauksensa kuusi vuotta aikaisemmin perustetulle jesuiittajärjestölle.[35] Jesuiittaveljeskunta kehittyi Pariisissa opiskelleiden nuorten miesten ryhmästä, jonka johtajana toimi entinen ritari Inigo López de Loyola, tunnetumpi nimellä Ignatius Loyola (1491–1556).[35] Uskonpuhdistuksen aikakaudella jesuiitat olivat paaville uskollisia ja halusivat palvella kirkkoa.[35] Jesuiitoilla oli myös oma sotilaallinen organisaatio, jonka johtaja toimi paavin alaisuudessa. Jesuiitat eivät muiden hengellisten seurojen tapaan olleet sidottuja luostareihin tai muihin keskuksiin, mikä mahdollisti jäsenille liikkuvan elämän.[35] Jäsenmäärä kasvoi huomattavasti vuoden 1556 tuhannesta jäsenestä, ja vuonna 1750 jesuiittoja oli jo 22 590.[35] Jesuiittoja alettiin pian järjestön perustamisen jälkeen syyttää siitä, että he noudattivat "tarkoitus pyhittää keinot" -tyyppistä toimintamallia ja että järjestön tavoitteekseen ilmoittama "sielujen pelastumisen auttaminen" sisälsi myös joukon muita päämääriä.[35] Jesuiitat toimivat ympäri Eurooppaa katolisten ruhtinaiden hoveissa mutta harjoittivat myös laajaa käännytystyötä varsinkin Amerikassa ja Itä-Aasiassa.[35] Yksi jesuiittaveljeskunnan alkuperäisistä tavoitteista oli päästä "valtaamaan" takaisin katolisuudelle sen protestantismille menettämät alueet Euroopasta. Euroopassa tapahtuvan työn keinoina olivat koulutus ja diplomatia.[36] Jesuiittojen toiminta Euroopassa oli osaltaan pysäyttämässä protestantismin leviämistä Puolaan, Itävaltaan ja eteläiseen Saksaan.[36] muokkaa Trenton kirkolliskokous
Trenton kirkolliskokousta esittävä tuntemattoman taiteilijan teos.
Paavi Paavali III kutsui Trenton kirkolliskokouksen koolle vastauksena protestanttiseen reformaatioon, ja tarkoitus oli vahvistaa katolisen kirkon oppia ja rakenteita. Kirkolliskokous kesti yhteensä kahdeksantoista vuotta.[37] Syynä olivat kulloisenkin paavin ja keisarin väliset riidat ja poliittisten tilanteiden vaihtelu.[37] Kirkolliskokous kesti paavien Julius III, Marcellus II ja Paavali IV hallintojen ajan ja päättyi Pius IV:n paaviuden aikana, joten kulloinenkin paavi vaikutti omalta osaltaan kokouksen pitkittymiseen. Esimerkiksi Paavali III:n riitaannuttua keisari Kaarle V:n kanssa kirkolliskokous siirrettiin Bolognaan.[37] Lopulta kirkolliskokous saatiin päätökseen 1563. Sen tuloksena katolinen kirkko uudistui monella osa-alueella, minkä lisäksi aikaisempia uskonkappaleita dogmatisoitiin. Uskonopin alueella kirkolliskokous otti kantaa muun muassa Raamattuun ja traditioon, perisyntiin ja sakramentteihin.[37] Esimerkiksi erään päätöksen mukaan apostoliseen traditioon tuli suhtautua yhtä kunnioittavasti kuin Raamattuun, mikä oli muun muassa Lutherin ajatusten vastainen kanta.[37] Kirkolliskokous osallistui myös kirkon reformoimiseen. Kirkolliskokous päätti esimerkiksi, että
muokkaa Uskonpuhdistuksen seurauksetmuokkaa Uusia kirkkoja ja oppisuuntia |