Neuvostoliiton maatalous.html

Tämä artikkeli käsittelee Neuvostoliiton maataloutta.

Sisällysluettelo

1 Alueiden tuottavuus
2 Toteutuminen
3 Tehokkuus
4 Viljely
5 Karjatalous
6 Lähteet

muokkaa Alueiden tuottavuus

Neuvostoliiton viljavimmat maa-alueet sijaitsivat maan länsiosassa Valko-Venäjällä, Ukrainassa ja Etelä-Venäjällä. Näiden alueiden pohjoispuolella alkoi havumetsävyöhyke, jonka pohjoispuolella oli hedelmätöntä jänkää. Alueen itäpuolella maasto muuttui hiljalleen arosta puoliaavikoksi ja lopulta aavikoksi. Nämä alueet vaativat kastelua maanviljelyn mahdollistamiseksi. Parhaat maatalousmaat sijaitsivat siis lehtimetsävyöhykkeellä ja erityisesti entisillä aroilla, joiden mustamulta oli viljavuudeltaan samaa luokkaa kuin Yhdysvaltain Keski-Lännessä. Kaspianmeren ja Mustanmeren rannikoilla oli pieniä nahkealehtisten kasvien alueita, jotka soveltuivat hedelmänviljelyyn. ^[1]

muokkaa Toteutuminen

Neuvostoliiton maatalous toteutui yhteisomisteisilla tiloilla, jotka olivat joko osuuskuntamuotoisia kolhooseja tai valtio-omisteisia sovhooseja. Sovhooseissa maatyöläiset saivat teollisuustyöläisten tapaan palkkaa ja nauttivat samantapaisista sosiaalieduista. Yleensä sovhoosit olivat erikoistuneet tiettyyn tuotantoalaan ja niiden koneet ja lannoitteet olivat parempilaatuisia. Kolhoosit olivat muodollisesti maatyöläisten omistuksessa ja niillä oli oikeus myydä tuotantokiintiöt ylittävä osuus elintarvikemarkkinoilla. Maatyöläisten elintason kolhoosissa määräsi kolhoosin taloudellinen tilanne. Lisäksi jokaisella maatyöläistaloudella oli yleensä noin puolen hehtaarin alue omaa henkilökohtaista viljelyään ja pienkarjaansa varten. Vaikka näiden alueiden pinta-ala oli kokonaisuuteen verrattuna vähäinen, ne tuottivat erittäin suuren osan Neuvostoliiton maataloustuotannosta. ^[2]

muokkaa Tehokkuus

Neuvostoliiton maatalous oli erittäin tehotonta^lähde? ja sen heikkous suorastaan hämmästyttävää,^lähde? kun huomioitiin maan laajat, hedelmälliset maatalousalueet. Maa kykeni kasvattamaan viljaa oman väestönsä käyttöä varten, mutta ennen Hruštšovin aikaa kadot aiheuttivat massateurastuksia, kun rehuvilja jouduttiin varaamaan väestölle. Hruštšovin kaudella käytännöksi muodostui ostaa tarvittava vilja ulkomailta, lähinnä lännestä, mikä rasitti jatkuvasti kansantaloutta. Tärkein vilja oli vehnä, mutta myös ohraa, ruista, kauraa ja riisiä viljeltiin. Maissin viljely-yritykset Hruštšovin kaudella johtivat laajamittaiseen epäonnistumiseen. ^[3]

muokkaa Viljely

Juuresten ja vihannesten viljely oli tavanomaista Neuvostoliiton Euroopan puoleisissa osissa. Tärkeitä kasveja olivat peruna, kaali, lanttu, nauris ja sipuli. Maan loppuaikoina kasvihuoneiden laajamittainen rakennustyö mahdollisti sen, että asutuskeskuksissa oli useimmiten saatavilla myös tomaattia ja kurkkua ympäri vuoden. Sokerijuurikasta, puuvillaa, auringonkukkaa ja muita teollisia raaka-ainekasveja viljeltiin puoliaavikoilla keinokastelun turvin. Toisen maailmansodan jälkeen hampun ja pellavan viljely taantui hiljalleen näiden kasvien viljelyalueilla Kaukasuksella ja Baltiassa. ^[4] Gruusia oli teenviljelyn keskus, kun taas Moldova vastasi suurimman osan yleisliittolaisesta hedelmätuotannosta. Tupakkaa kasvatettiin pääosin Etelä-Venäjällä ja Kaukasuksella, mutta Neuvostoliitto joutui silti tuomaan suuren osan kuluttamastaan tupakasta. ^[5]

muokkaa Karjatalous

Karjatalous oli Neuvostoliitossa erityisen huomion kohteena, sillä lihan, munien ja maidon tuotanto oli näkyvä tapa nostaa väestön elintasoa. Osasta tuotantoa vastasivat kolhoosi–sovhoosi-järjestelmän ulkopuoliset teollisuusmaiset erityislaitokset, jotka tuottivat suurimman osan munista ja kananlihasta. Karjatalous oli myös varsinaisen maatalousalueen ulkopuolella tärkein maatalouden muoto. Se ei kuitenkaan ollut erityisen tuottavaa. Esimerkiksi Suomessa lypsykarjan tuottavuus oli noin kaksinkertainen verrattuna Neuvostoliiton keskiarvoon. Eräänä ongelmana oli väkirehun puute, jota puuvillan- ja auringonkukansiementen syöttäminen ei riittänyt korvaamaan.^[6]